Salamajärven kansallispuisto
Salamajärven kansallispuisto tunnetaan komeista rakkakivikoistaan ja laajoista neva-alueistaan. Monen merkityn reitin kattaa likimain puoliksi pitkospuut, joita on käytettävä, ellei halua kastella kenkiään suossa.
Mikä siis olisikaan oivempaa, kuin suunnata näin Tammikuun aluksi Salamajärven kansallispuistoon hieman kokeilemaan varustusta ja totuttelemaan uuteen rinkkaan ja sen omituisuuksiin?
Nopea päätös tiistaina, että lähdetään, pikainen katsaus mahdolliseen reittiin kartalta ja perjantaiaamuna liikkeelle.
Lähdin matkaan hieman omasta vakiovarustuksesta poikkeavalla varustuksella. Uutuutena kokeilin kumisaappaita vaelluskäytössä, uutta Haltin Basecamp -makuualustaa sekä Fjällrävenin Kajka 75 -rinkkaa. Autolta lähtiessä olosuhteet olivat suhteellisen mukavat: Pari astetta pakkasta, pilvistä, eikä sadetta. Kumisaappaat tuntuivat jalassa kohtuullisen mukavilta merinovillaisen- ja villasukan kanssa. Rinkka istui selkään juuri kuten olin sen koepakatessa säätänyt.
Metsään suunnattaessa huomasin heti pari asiaa: Lunta on melko paljon, saappaan varsi ei ole riittävän pitkä. Fjällrävenin Barents -housujen lahje ei mahtunut saappaan varren päälle. Siispä saapasta tiukemmalle ja toivotaan, että villasukka pitää.
Veljeni Ollin varustukseen oli myös tullut muutoksia: Varustelekasta hankittu Tsekkiarmeijan pitkä parkamallinen takki oli tällä kertaa testikäytössä. Irroitettavalla vuorella se voisi olla melko monikäyttöinenkin. Painoa takilla on jonkin verran, mutta se toisaalta täyttää monen muun vaatteen tehtävän. Irtovuoren ansiosta villapaitaa ei tarvitse kantaa mukana, ja irtovuoren kanssa käytettynä takki on oivallinen taukotakki/leiritakki. Olli valitsi kengiksi pitkävartiset, kumikärjelliset ja nahkaiset vuorisaappaat.
Eetu oli tapansa mukaan pakannut tavaransa U.S Armyn Molle III -rinkkaan, johon oli uutuutena varustelekasta hankittu pari uutta Molle -taskua. Näppärän monikäyttöisyyden ja lisätilan ansiosat järjestelmäkamera kulki kätevästi saatavilla rinkan sivulla näin ollen häiritsemättä rinkan maahan laskemista ja kameran ihmeempää varomista. Kenkinä olivat JahtiJaktin Premium -metsästyskengät, vastikään mehiläisvahalla tai vastaavalla kyllästettynä.
Noin kolmen kilometrin lumisessa metsässä patikoinnin jälkeen tulimme ensimmäiselle reittipisteelle, josta oli tarkoitus ottaa karttaan merkitty polku länttä kohti Ison Koirajärven pohjoispuolelta kohti Pyydyskoskea kiertäen. Matkan varrella pitäisi olla Tauslampi, jota ympäröi Tauslamminneva. Kompassista siis suunta pohjoiseen ja kohti Tauslampea. 20 minuutin umpihangessa rämpimisen jälkeen tulimme nevan laitaan, jossa totesimme yhteen ääneen lammelle yrittämisen olevan typerää ja kaiken lisäksi turhaa. Kompassista suunta noin länteen ja kohti Ison Koirajärven pohjoisinta kärkeä, josta pääsisimme taas merkittyä reittiä pitkin Pyydyskosken kotalaavulle.
Matka muodostui suunnilleen seuraavasti: 200m mäntykangasta, lunta n. 20-30 cm, nevan ylitys umpisessa, mäntykangas, neva, mäntykangas, neva, kangas, tiheä kuusikko, neva, puro, neva, mäntykangas, rakkakivikko, neva, kangas, kivikko, puro, neva.... Jos sanon, että puron ylittäminen puolen metrin lumihankeen peittyneen rakkakivikon lävitse on kokemus sinänsä, ei ole ehkä tarvetta kuvailla enempää?
Tässä vaiheessa kokonaismatkaa oli taittunut noin 5km ja aikaa oli saatu hassattua jo kolmisen tuntia. Jopa näin hyvinvoiville ja -syötetyille nuorille miehille tuollainen maasto on todella haastava.
Tulimme kartan mukaan merkityn reitin ympärillä olevan nevan laidassa olevalle kankaalle, josta bongasimme tuoreet, tulkintojemme mukaan, suden jäljet. Tästä jatkettiin vielä kohti länttä, sillä puron seuraaminen oli johtanut harhautumiseen ja sivuhaaran seuraamiseen, jonka seuraamuksena olimme kävelleet suoraan pohjoiseen ja alkanut kääntyä salakavalasti kohti tulosuuntaa. Vaelluksien viimeinen virhe on epäluottamus kompassia kohtaan.
Nevaa hetken rämmittyämme tulimme jälleen yhdelle mäntykankaalle, joka nousi hieman korkeammaksi patiksi nevan keskeltä. Toivoimme näkevämme merkityn reitin jo siitä, mutta päivä oli alkanut auringon laskun myötä jo hämärtää, eikä kovinkaan kauas enää nähnyt riittävän selkeästi. Siispä luotimme edelleen karttaan ja kompassiin ja jatkoimme länteen. Juuri kun epätoivo meinasi vallata jokaisen meistä, huomasimme seisovamme keskellä nevaa kulkevan kasvittoman uran laidalla, päättelimme sen olevan merkitty reitti, joka myöhemmin puissa olevista merkeistä tulkiten osoittautui oikeaksi päätelmäksi.
Muutamaa jalan näkymättömiltä pitkospuilta lipsahtamisen ja sitä saattelevien kirosanojen ja ponnistusten jälkeen pääsimme jälleen metsän laidalle, jossa tulimme merkattujen reittien risteykseen. Pyydyskosken laavulle taulut näyttivät matkaa 0.2km ja sehän sopi meidän olotilaamme ja päivän valaistusolosuhteisiin nähden juuri passeliksi loppukiriksi. Askel alkoi nimittäin kaikilla painaa, minulla selkeästi eniten.
Laavulle päästyämme en kyennyt kuin istumaan penkillä ja vuolemaan kirveellä syttyjä puunkalikoista, lihakset olivat jaloista aivan hapoilla johtuen varmasti heikosta nesteytyksesta ja ravinnosta ennen reissuun lähtemistä.
Laavuun tulet tehtiin ja hetken päivän ahkerointia päiviteltyämme alkoi taas hymy nousta huulille. Naurunremahduksia saatiin lisää, kun Olli puita hakatessaan kalasti kirveen terällä paitani kuivausnarulta ja kiilasi sen kirveen terän ja pölkyn väliin varsin tiukkaan.
Ruokailua alettiin järjestellä sulattamalla lunta trangian kattilassa nuotiolla. Trangiani muuten on jokin kova-anodisoitu malli, sellainen hieman tummempi perus alumiinisesta mallista. Eipähän tuo ole avotulesta laittanut pahakseen.
Illan menu sisälsi nakki-pekoni -munakkaan by Olli, sekä italianpataa höystettynä lihapullilla ja paketillisella nuudeleja by Eetu. Täytyy sanoa, että mikä tahansa ruoka olisi tuossa vaiheessa maistunut suorastaan taivaalliselta, eivätkä nämä herkut olleet sieltä pahimmasta päästä.
Makuualustaa auki, makuupussia ilmaantumaan, vaatetta kuivumaan... tästähän alkoi jo nauttia. Otimme Ollin kanssa Marmotin telttani mukaan, sillä emme tienneet laavujen nukkumakelpoisuutta ennen reissua. Teltan ulkokankaasta saimme hyvän peiton kotalaavun suuaukolle, ja sisäilma lämpeni muutaman asteen ulkoilmaa lämpimämmäksi. Olo parani entisestään ja silmäkin alkoi luppaista, mutta vielä ei tehnyt mieli nukkua, sillä kello oli vasta alta seitsemän illalla.
Pidettiin siinä tulia ja porokahvitkin keiteltiin, tällä kertaa trangian pienemmässä kattilassa kun pannu unohtui kuivauskaappiin edellisen reissun jäljiltä. Vaikka kahvin annostelu olikin melko suurpiirteistä, tuli siitä aivan juotavaa tai sitten koivukuksani luontaiset aromit peittivät kahvin karmeudet alleen. Eetulla tosin oli muovikuksa ja hengissähän sieltä kaikki selvittiin.
Illan mittaan piti vielä makkarat paistella ja sitten olikin sopiva hetki heittäytyä makuupussiin nuotion ritistessä taustalla. Sitten kävi ne legendaariset: Saat juuri vaatetuksen sopivalle tasolle eli heittäydyt liki alasti pussin sisään, vetäiset pussin kiinni ja kiristelet rensselit sopivaksi, etsit hyvän asennon ja lataat luomet kiinni niin eikö ala rakossa painamaan niin mahdottomasti ettei ole tosikaan. Huumorihan siitä loppuu kovemmaltakin vitsiniekalta kesken. No eikun päinvastaisessa järjestyksessä suorita ja sopivaa puunjuurta etsimään. Takaisin tullessa nuotioon lisäämäni puut ovat syttyneet ja pitävät samanlaista pauketta kuin venäläiset ajoneuvot toisessa maailmansodassa, eli hyvät unet tulossa. Illasta kehittyi suorastaan upea kuunpaisteineen ja selkenevän taivaan kera.
Pussiin päästyäni alkaakin jo oikeasti nukuttaa ja seuraava herätys tuntuu olevan vasta aamulla.
Mikä siis olisikaan oivempaa, kuin suunnata näin Tammikuun aluksi Salamajärven kansallispuistoon hieman kokeilemaan varustusta ja totuttelemaan uuteen rinkkaan ja sen omituisuuksiin?
Nopea päätös tiistaina, että lähdetään, pikainen katsaus mahdolliseen reittiin kartalta ja perjantaiaamuna liikkeelle.
Lähdin matkaan hieman omasta vakiovarustuksesta poikkeavalla varustuksella. Uutuutena kokeilin kumisaappaita vaelluskäytössä, uutta Haltin Basecamp -makuualustaa sekä Fjällrävenin Kajka 75 -rinkkaa. Autolta lähtiessä olosuhteet olivat suhteellisen mukavat: Pari astetta pakkasta, pilvistä, eikä sadetta. Kumisaappaat tuntuivat jalassa kohtuullisen mukavilta merinovillaisen- ja villasukan kanssa. Rinkka istui selkään juuri kuten olin sen koepakatessa säätänyt.
Metsään suunnattaessa huomasin heti pari asiaa: Lunta on melko paljon, saappaan varsi ei ole riittävän pitkä. Fjällrävenin Barents -housujen lahje ei mahtunut saappaan varren päälle. Siispä saapasta tiukemmalle ja toivotaan, että villasukka pitää.
Veljeni Ollin varustukseen oli myös tullut muutoksia: Varustelekasta hankittu Tsekkiarmeijan pitkä parkamallinen takki oli tällä kertaa testikäytössä. Irroitettavalla vuorella se voisi olla melko monikäyttöinenkin. Painoa takilla on jonkin verran, mutta se toisaalta täyttää monen muun vaatteen tehtävän. Irtovuoren ansiosta villapaitaa ei tarvitse kantaa mukana, ja irtovuoren kanssa käytettynä takki on oivallinen taukotakki/leiritakki. Olli valitsi kengiksi pitkävartiset, kumikärjelliset ja nahkaiset vuorisaappaat.
Eetu oli tapansa mukaan pakannut tavaransa U.S Armyn Molle III -rinkkaan, johon oli uutuutena varustelekasta hankittu pari uutta Molle -taskua. Näppärän monikäyttöisyyden ja lisätilan ansiosat järjestelmäkamera kulki kätevästi saatavilla rinkan sivulla näin ollen häiritsemättä rinkan maahan laskemista ja kameran ihmeempää varomista. Kenkinä olivat JahtiJaktin Premium -metsästyskengät, vastikään mehiläisvahalla tai vastaavalla kyllästettynä.
Noin kolmen kilometrin lumisessa metsässä patikoinnin jälkeen tulimme ensimmäiselle reittipisteelle, josta oli tarkoitus ottaa karttaan merkitty polku länttä kohti Ison Koirajärven pohjoispuolelta kohti Pyydyskoskea kiertäen. Matkan varrella pitäisi olla Tauslampi, jota ympäröi Tauslamminneva. Kompassista siis suunta pohjoiseen ja kohti Tauslampea. 20 minuutin umpihangessa rämpimisen jälkeen tulimme nevan laitaan, jossa totesimme yhteen ääneen lammelle yrittämisen olevan typerää ja kaiken lisäksi turhaa. Kompassista suunta noin länteen ja kohti Ison Koirajärven pohjoisinta kärkeä, josta pääsisimme taas merkittyä reittiä pitkin Pyydyskosken kotalaavulle.
Matka muodostui suunnilleen seuraavasti: 200m mäntykangasta, lunta n. 20-30 cm, nevan ylitys umpisessa, mäntykangas, neva, mäntykangas, neva, kangas, tiheä kuusikko, neva, puro, neva, mäntykangas, rakkakivikko, neva, kangas, kivikko, puro, neva.... Jos sanon, että puron ylittäminen puolen metrin lumihankeen peittyneen rakkakivikon lävitse on kokemus sinänsä, ei ole ehkä tarvetta kuvailla enempää?
Tässä vaiheessa kokonaismatkaa oli taittunut noin 5km ja aikaa oli saatu hassattua jo kolmisen tuntia. Jopa näin hyvinvoiville ja -syötetyille nuorille miehille tuollainen maasto on todella haastava.
Tulimme kartan mukaan merkityn reitin ympärillä olevan nevan laidassa olevalle kankaalle, josta bongasimme tuoreet, tulkintojemme mukaan, suden jäljet. Tästä jatkettiin vielä kohti länttä, sillä puron seuraaminen oli johtanut harhautumiseen ja sivuhaaran seuraamiseen, jonka seuraamuksena olimme kävelleet suoraan pohjoiseen ja alkanut kääntyä salakavalasti kohti tulosuuntaa. Vaelluksien viimeinen virhe on epäluottamus kompassia kohtaan.
Nevaa hetken rämmittyämme tulimme jälleen yhdelle mäntykankaalle, joka nousi hieman korkeammaksi patiksi nevan keskeltä. Toivoimme näkevämme merkityn reitin jo siitä, mutta päivä oli alkanut auringon laskun myötä jo hämärtää, eikä kovinkaan kauas enää nähnyt riittävän selkeästi. Siispä luotimme edelleen karttaan ja kompassiin ja jatkoimme länteen. Juuri kun epätoivo meinasi vallata jokaisen meistä, huomasimme seisovamme keskellä nevaa kulkevan kasvittoman uran laidalla, päättelimme sen olevan merkitty reitti, joka myöhemmin puissa olevista merkeistä tulkiten osoittautui oikeaksi päätelmäksi.
Muutamaa jalan näkymättömiltä pitkospuilta lipsahtamisen ja sitä saattelevien kirosanojen ja ponnistusten jälkeen pääsimme jälleen metsän laidalle, jossa tulimme merkattujen reittien risteykseen. Pyydyskosken laavulle taulut näyttivät matkaa 0.2km ja sehän sopi meidän olotilaamme ja päivän valaistusolosuhteisiin nähden juuri passeliksi loppukiriksi. Askel alkoi nimittäin kaikilla painaa, minulla selkeästi eniten.
Laavulle päästyämme en kyennyt kuin istumaan penkillä ja vuolemaan kirveellä syttyjä puunkalikoista, lihakset olivat jaloista aivan hapoilla johtuen varmasti heikosta nesteytyksesta ja ravinnosta ennen reissuun lähtemistä.
Laavuun tulet tehtiin ja hetken päivän ahkerointia päiviteltyämme alkoi taas hymy nousta huulille. Naurunremahduksia saatiin lisää, kun Olli puita hakatessaan kalasti kirveen terällä paitani kuivausnarulta ja kiilasi sen kirveen terän ja pölkyn väliin varsin tiukkaan.
Ruokailua alettiin järjestellä sulattamalla lunta trangian kattilassa nuotiolla. Trangiani muuten on jokin kova-anodisoitu malli, sellainen hieman tummempi perus alumiinisesta mallista. Eipähän tuo ole avotulesta laittanut pahakseen.
Illan menu sisälsi nakki-pekoni -munakkaan by Olli, sekä italianpataa höystettynä lihapullilla ja paketillisella nuudeleja by Eetu. Täytyy sanoa, että mikä tahansa ruoka olisi tuossa vaiheessa maistunut suorastaan taivaalliselta, eivätkä nämä herkut olleet sieltä pahimmasta päästä.
Makuualustaa auki, makuupussia ilmaantumaan, vaatetta kuivumaan... tästähän alkoi jo nauttia. Otimme Ollin kanssa Marmotin telttani mukaan, sillä emme tienneet laavujen nukkumakelpoisuutta ennen reissua. Teltan ulkokankaasta saimme hyvän peiton kotalaavun suuaukolle, ja sisäilma lämpeni muutaman asteen ulkoilmaa lämpimämmäksi. Olo parani entisestään ja silmäkin alkoi luppaista, mutta vielä ei tehnyt mieli nukkua, sillä kello oli vasta alta seitsemän illalla.
Pidettiin siinä tulia ja porokahvitkin keiteltiin, tällä kertaa trangian pienemmässä kattilassa kun pannu unohtui kuivauskaappiin edellisen reissun jäljiltä. Vaikka kahvin annostelu olikin melko suurpiirteistä, tuli siitä aivan juotavaa tai sitten koivukuksani luontaiset aromit peittivät kahvin karmeudet alleen. Eetulla tosin oli muovikuksa ja hengissähän sieltä kaikki selvittiin.
Illan mittaan piti vielä makkarat paistella ja sitten olikin sopiva hetki heittäytyä makuupussiin nuotion ritistessä taustalla. Sitten kävi ne legendaariset: Saat juuri vaatetuksen sopivalle tasolle eli heittäydyt liki alasti pussin sisään, vetäiset pussin kiinni ja kiristelet rensselit sopivaksi, etsit hyvän asennon ja lataat luomet kiinni niin eikö ala rakossa painamaan niin mahdottomasti ettei ole tosikaan. Huumorihan siitä loppuu kovemmaltakin vitsiniekalta kesken. No eikun päinvastaisessa järjestyksessä suorita ja sopivaa puunjuurta etsimään. Takaisin tullessa nuotioon lisäämäni puut ovat syttyneet ja pitävät samanlaista pauketta kuin venäläiset ajoneuvot toisessa maailmansodassa, eli hyvät unet tulossa. Illasta kehittyi suorastaan upea kuunpaisteineen ja selkenevän taivaan kera.
Pussiin päästyäni alkaakin jo oikeasti nukuttaa ja seuraava herätys tuntuu olevan vasta aamulla.
Kommentit
Lähetä kommentti