Salamajärven kansallispuisto - osa 2

Aamulla heräsimme hienoiseen viluntunteeseen, ja pakkanen olikin päässyt yllättämään meidät luvatusta arvosta hieman kylmempänä. Foreca näytti ennen reissua maks. 15 asteen pakkasia, nekin vasta lauantain iltapäivälle/illalle. Aamulla herätessä kahdeksan aikaan lämpömittari näytti kotalaavun sisään -12 astetta ja kodassa oli kuitenkin muutama aste ulkolämpötilaa lämpimämpää.

Noitarovio piti saada äkkiä taas roihuamaan ja edellisestä hiilloksesta ne äkkiä syttyivätkin. Puuta vaan kekoon ja lämpöä sisään. Pari tuntia saatiin kulumaan aikaa aamulla heräilyyn, kahvin keittoon, vesivarantojen täydennykseen ja pakkaamiseen. Aamupalaksi nautittiin viileästi pekonia pannulla paistettuna.

Pakkanen oli kovettanut lumen narskuvaksi ja keli oli vähintäänkin raikas. Pyydysskoskikin oli niskaltaan jo jäätynyt ja vain kovimmat virtapaikat olivat sulana. Aurinkokin alkoi näyttäytyä metsikön takaa ja ilmasta oli selkeästi tulossa viileä, mutta hieno.

Matkaan lähdettiin tällä kertaa aivan merkittyä reittiä pitkin kohti Heikinjärven laavua, jolla oli tarkoitus hetki istahtaa. Taipale oli aluksi helppo, sillä mäntykankaan päällä kulkeva poluntapainen oli kohtuullisen vähäluminen, alle 20cm ja kävely oli eiliseen verrattuna helppoa. Peuranjälkiä oli paljon ja makuupaikkakin bongattiin.

Hetken päästä saavuimme ensimmäisen nevan laitaan, josta lähdimme hakemaan pitkospuita jalan alle. Mikään ei ole väsyttävämpää kuin jatkuva jalan luistaminen pitkospuulta nevaan, joka on edelleen sula lumen alla. Onneksi vaellussauvaa käyttäen pitkospuiden etsintä hangen alta hieman helpottui ja matka taittui taas.

Pitkospuista ei olisi tietoakaan, jos reittiä ei olisi paaluin merkitty.

Noin tunnin kuluttua saavuimme Heikinjärven laavulle, jossa tarkastin lämpötilan: Mittari näytti jotain -22 ja -24 asteen väliltä.

Heikinjärven laavulla järven vaeltajakaima ja tsekkiläinen Olli.

Oma kenkävalintani osoittautui ensimmäisellä tauolla vääräksi noihin olosuhteisiin. Vaikka kumisaappaassa oli villasukka sekä merinovillainen sukka, jäätyivät ne aivan välittömästi taukopaikalle tulon jälkeen ja pidemmällä pysähdyksellä varpaistani hävisi tunto kokonaan. Lumesta aamulla sultateltu juomavesi alkoi jäätyä pulloon ja matkaa oli vielä taitettavana.

Jälleen umpisessa kirjaimellisesti rämmittiin eteenpäin kohti Ruuhilammen tulipaikkaa, jonne päätimme tehdä tulet. Eilinen painoi kaikkien jaloissa, eikä kylmyys tehnyt matkan taittamisesta yhtään helpompaa. Matkalla olosuhteet ja väsymys alkoi jo huolestuttavasti nakertaa mielialaa, joten juomatauolla muutama karamelli naamaan ja uskomatonta, miten nopeasti energian saaminen elimistöön kohensi kaikkien mielialaa.

Saavuimme sitten Ruuhilammen tulipaikalle, jossa jäsenet kangistuivat nopeasti, eikä näin kylmään tullut varattua taukovaatetta mukaan. Ollin tsekkiläinen irtovuorella oli taas kadehdinnan arvoinen hankinta 25€ panostuksella. Takki oli lisäksi täysin uusi, tai no käyttämätön ainakin. Valmistusvuodeksi selvisi 1988.

Tulipaikalle tehtiin nopeasti tulet ja evästettiin jauhelihaa ja nakkeja. Tsekkiläinen tuli näyttämään, miten jauheliha saadaan paistettua juuri sopivan mediumiksi.

Onneksi puina oli jotain tervakseen viittavaa, joka oli ilmeisesti toiminut pitkospuina aikaisemmin. Liekkö aikaisemmat tarviletkeilijät kyrvähtäneet niihin totaalisesti ja päättäneet polttaa? Siihen käyttöön ne ainakin huomattavasti paremmin sointuivat. Tauolla Eetu totesi Fiskarsin retkikirveen varren teippaamisen olleen hyvä viritys, sillä paljaan varren pinnalla ei jäätynyt Sinisalon hanska tahtonut oikein pitää.

Syöminen sai taas energiatason nousemaan ja ainakin itselläni elimistö lämpeni lukuunottamatta jalkoja, joista alkoivat jo reissutoveritkin olemaan huolissaan. Päätettiin jatkaa matkaa, sillä kävellessä lihakset taas lämpenivät ja omatkin jalkani alkoivat osoittaa elonmerkkejä parin kilometrin jälkeen. Kaikesta huolimatta päivä selkeni todella upeaksi, aurinko paistoi ja luonto oli kuin lapissa konsanaan. Koskematonta taivalta oli toisaalta mahtavaa kulkea, ja kokea luonnon hiljaisuus ja rauhallisuus keskellä talvea.

Voiton merkit alkoivat paistaa kaikkien naamalla kun tultiin viimeiseen risteykseen Ison Koirajärven rannalle, josta infopisteelle matkaa näytti olevan enää noin kilometrin verran. Lopputaival meni jo reissun kokonaisantia pohtiessa ja tielle päästyämme alkoi jo naurattaa. Kaiken kaikkiaan reissu meni hienosti ja varusteet eivät pettäneet pientä poikkeusta lukuunottamatta. Takaiskut olivatkin suurimmilta osin virhevalintojen ja ennustusten paikkansa pitämättömyyden tulos.

Omista varusteistani suurin pettymys oli Haltin makuualusta mallia Basecamp. Sillä ei ole tehty kuin pari kesäreissua tätä ennen, eikä kylmistä olosuhteista ole näin ollen sillä kokemuksia. Patja on ilmatäytteinen, niinsanotusti itsestääntäyttyvä. Patjan sisällä on myös täyte. Patja oli kyllä lämmin, mutta se tyhjeni itsestään parin tunnin sisällä täytöstä. Vähän ilmaa sinne jäi, mutta selkä ja hartiat painuivat laveriin kiinni. Täytteen ansiosta ei kuitenkaan päässyt kylmämään, mutta kovat oli yöunet.

Ollilla oli Artiachin itsestääntättyvä alusta, josta hänkin mainitsi vähäisen ilman poistumisen yön aikana. Eetu luotti perinteiseen vaahtomuovipatjaan, jossa vielä lisänä viltti päällä. Eetu lienee nukkunut kaikesta huolimatta parhaiten.

Alunperin tarkoitus oli Ollin ja minun nukkua Marmotin Twilight 2P -teltassani ja Eetun Hammockin riippumajoitteessa, mutta laavun koko ja helppous saivat tällä kertaa päät kääntymään sen puoleen. Eetu tosin katui valintaansa ja valitteli myös kovaa laveria. Sanoinkin, että parhaimmillaan Hammockin nukkumiskokemus lähennellee kohtuullista tavallista patjaa, näin ollen laveri tuntunee hiukka kovalta.

Salamajärven kansallispuisto on käymisen arvoinen paikka talvellakin, puhumattakaan kesästä. Se yllättää paikoin lappimaisuudellaan. Talvisin retkeilijän kannattaa huomioida, että reitillä ei todennäköisesti ole kukaan muu liikkunut, jolloin lumitilanne vaatii oikeastaan sukset. Jalan eteneminen on itsensä kiduttamista, ellei siitä todella nauti tai satu muuten olemaan meidänkaltaisemme käsittämätön tapaus.

Merkityistä reiteistä huolimatta mukaan kannattaa varata kartta ja kompassi, sillä talvisin tuisku saattaa puhaltaa puunrungot lumeen niin, ettei reittimerkkejä voi alta nähdä. Sääennusteisiin kannattaa suhtautua varauksella, sillä alueella tuntuu olevan omanlaisensa ilmasto, ehkä suuresta veden määrästä johtuen. Lisäksi pitkospuilla talvella eteneminen on erittäin vaikeaa, sillä niiden näkeminen on mahdotonta.

Sopiva sekoitus hulluutta, rohkeutta, kokeilunhalua ja spekulointia niin mikään ei estä nautittavan reissun toteuttamista kovemmissakin olosuhteissa, kunhan sinne varustautuu oikein.