Salamajärvi, Syksy 2012

Talvellisesta, yllättävän vaativissa olosuhteissa suoritetusta, Salamajärven reissusta jäi polte kokeilemaan uudestaan Vaatimen kierrosta. Mikäpä olisikaan otollisempi hetki reissulle kuin loppusyksy joko sateineen tai pikkupakkasineen.

Lähtöpäivä koittikin marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna kauniin sateisessa syyssäässä, taivas aivan pilvessä ja vettä tihuuttaa. Keli ei ole ennekkään matkaajia haitannut joten kamat reppuun ja kohti Koirajärven parkkia.

 

Edellisten viikkojen lumisateista ja pikkupakkasista oli enää muistot jäljellä kun siirryimme polun päälle ja lähdimme kohti Heikinjärveä. Itse olin typeryyksissäni lähtenyt matkaan ehkä liian pian räkätaudin jäljiltä joten yritin pitää vauhtia maltillisena etten ainakaan pahemmin sairastuisi reissulla. Pitkospuut ja kivikkoiset polut olivat varsin eksoottinen kokemus painavan rinkan kanssa kulkea, suurimman osan matkasta ei tiennyt yhtään mihin päin kaatuu, joten maisemia ei kerennyt paljon ihailemaan, enkä itse uskaltanut ottaa kameraa rinkasta pois ollenkaan. Kuvausvasttuun ottikin harteilleen Olli jonka uusi pienempi ja kevyempi kameravarustus mahdollisti kuvaamisen.

Luonto oli koko päivän aivan hiljainen, eläimiä ei näkynyt oikeastaan ollenkaan, noin kymmenen kilometrin matkalla Pyydyskosken laavulle näimme vain yksikkö lintuja ja yhdet ahman jäljet pitkospuilla. Laavulle saavuimmekin varsin mukavaan aikaan, sai luonnonvalossa kasata leirin kuntoon ja siirtyä laverille iltaa odottamaan nuotion lämmössä. Illanmittan keiteltiin kahvia ja perinteiseen tapaan tarinoitiin tulevista ja menneistä reissuista. Raskas vaellus vaatii raskaan evästankkauksen, niimpä rinkasta kaivettiin esiin kiloinen sisäfilee joka kypsennettiin hiilloksella halstarilla. Hege vastasi tälläkertaa ateriasta, onnistuen varsin mallikkaasti.

Nukkumaan mennessä taivas alkoi näyttämään selkeytymisen merkkejä, riippumatossa makoillessa teki mieli vain kuunnella hiljaisuutta ja köllötellä. Uni kuitenkin voitti lähes samantien ja seuraavat havainnot olivatkin seuraavalta aamulta kahdeksan jälestä. Hiljakseen availin silmiäni ja aloin kuulastella joko muu sakki on herännyt, täydellinen hiljaisuus vallitsi vieläkin maisemaa, vain muutamat tarpin päälle tippuvat pisarat rikkoivat tätä. Varovainen kurkistus pihalle, molempien riippumatot tyhjänä, ai saakeli nukuin taas liian pitkään, kävi heti mielessä. Hiippailin kodalle ja kas täällähän molemmat nukkuvat laverilla. Ilmeisesti ei ollut vielä riippuminen maistunut yhtä hyvin kuin itselle. Keittelin kahvit itselle ja lähdin ottamaan muutamat kuvatukset lähimaisemasta.

 

Takaisin tullessani olikin jo täysi touhu leirissä kahvi tuoksui ja leivät lämpenivät nuotiolla. Toista kertaa tälle aamua kahvitellessa alan esittelemään kartasta missäpäin kävin kuvailemassa, karttaapa ei läytynyt enää mistään, joten eväät naamaan ja kiertämään porukalla samaa reittiä karttaa etsimään. Kartanpala löytyikin nopeasti useampien silmäparien etsiessä. Jokuset ruudut vielä kuvattiin ennen polun päälle siirtymistä.

Aamukahvit, herkullista. Mieliala alkoi kohoamaan, vaikka päivä olikin harmaa ja sateinen, lunta tai räntääkin tuli taivaalta. Pakkailimme varusteita, jokainen hiljaa, yhtäkkiä olikin sellainen olo, että ollaan valmiita lähtöön ja kaikilla tuntui olevan halu liikkeelle.

Lumen vähäisyyden vuoksi reittiä venytettiin kulkemaan Ahvenlammen kautta, jossa olisi tarkoitus evästää. Matka sinne tuntui pidemmältä kuin olikaan, mutta hienoja maisemia riitti. Parhaimmat suoalueet tuolla välillä ovat melkeinpä henkeä salpaavia, eikä vielä tiedetty tulevasta. Eläimiäkin nähtiin, lintuja. Muutama riekko, ihme kyllä ja sitten ei niin harvinaisia tiaisia.

Ahvenlammelle saavuttiin ja sivistyksen merkit alkoivat näkyä. Vuokrakämppä seisoi hiljaa paikoillaan ja lampikin oli jäätynyt jo umpeen. Menimme rannalla olevalle laavulle pitämään taukoa, tauon aikana laavulla kävi muitakin ihmisiä, moottorivoimin tulleita. Tauon yhteydessä harrastelttiin myös pesäpalloa, tai ainakin jotain sukulaispeliä. Kivet nimittäin pitivät veikeää ääntä osuessa jäähän.

Matka jatkui jälleen kansallispuiston puolelle, jossa odottikin pian ihmetys. Tulimme valtavan suon reunalle, jonka yli suoraan veivät pitkospuut. Ne hävisivät sumuun kuin jossain tarinassa, eikä suon toista laitaa näkynyt. Vettä oli huikeasti, osa pitkospuista oli jopa viitisen senttiä pinnan alla. Onneksi kenkävalinnat kestivät moisen tällä kertaa. Suon keskellä oli epätodellinen olo. Oli täydellisen hiljaista. Siinä olisi voinut seistä pitkään. 

Eetu ja Olli laulattivat kameroiden sulkimia, jokunen onnistunut otos sieltä jäikin muistoksi. Hieno paikka.

Loppumatkasta aloimme näkemään tuttuja maisemia. Kuusikkoiset kankaat, lisää pitkospuita. Löysimme paikan, mistä viime talvena lähdimme harhailemaan ja naureskelimme hetken. Ei olisi tehnyt näilläkään keleillä mieli lähteä uudelleen yrittämään, jos olisi edes ollut mahdollista. Viime talvena kova jääkerros ja lumitilanne saattoivat jopa mahdollistaa paikat, joista kesällä ei olisi kastumatta päässyt yli. Pian Ison Koirajärven ranta alkoi näkymään ja tiesimme, että kohta ollaan autolla taas. 

Hyvin meni tämäkin reissu, lukuunottamatta pieniä uniongelmia mattojen kanssa. Yö oli Heikille ensimmäinen hammockissa ja kieltämättä erilainen kokemus. Makuualusta ei ollut riittävän leveä ja sen vuoksi unet jäivät lyhyeksi kun hartioiden kohdalta alkoi kylmää pian nukahtamisen jälkeen. Ensi kerralla osaa painia löydettyjen ongelmien kanssa paremmin kun varustautuu oikein. Sinänsä riippumajoite on erittäin hyvä nukkua, sillä siitä löytää helposti mukavan asennon ja pehmeys selän alla on maapohjan ja ohuen vaahtomuovialustan sijaan vähän eri luokkaa.