Kaldoaivi elokuussa, osa 4

Kuudes vaelluspäivä, viides varsinainen sellainen, johdatti meitä kahden tunturin väliselle järvelle. Matka oli lyhyehkö, mutta pelkkää ylämäkeä. Matkalla pari mielenkiintoista lampea, joita teki mieli kokeilla.

Ensimmäinen tuottikin tulosta ja sen rannalla vietettiin useampi hetki, narraten 30-40cm taimenta, mutta eipä siinä isompaa sitten nähty. Matka jatkui yhä ylöspäin ja löysimme komeat poronsarvet, mittaa päästä päähän metrin verran. Otin rinkan niskalle ne roikkumaan, ajattelin viedä kotipuoleen.

Pääsimme tunturien laelle ja melkoinen kiipeäminenhän siinä lopulta olikin. Järvi häämötti jo näköpiirissä ja mieltä kalvoi ahdistava näkymä: Järven rannat olivat vetäytyneet kymmenkunta metriä keskustaa kohti, järvi näytti kuivuneen surkeaksi lammikoksi. Kiviä oli joka kohdassa näkyvissä niin, että niiden päällä pystyi hyvin kävelemään. Vettäkin vain 10-40cm. Pojat olivat jo varmoja, että tästä ei kalaa tulisi. Sama pelko minuakin kalvoi ja lähdin hakemaan juomavettä läheiseltä lähteeltä – järven vesi oli seisonutta ja täynnä pientä elämää, ei kelvannut juotavaksi. Palatessani lähteeltä tähyilin järven tyyntä pintaa kun aivan yhtäkkiä ihan keskellä hyppää puolen metrin korkeuteen hopeakylki. Leuka loksahtaa auki ja alkaa tulla kiire takaisin leiriin, huutaakaan ei oikein kehtaa. Pakkohan se oli kalavermeet nopeasti viritellä ja lähteä koittamaan. Matalikosta nousi kuin nousikin pari 30cm taimenta, jotka kuitenkin palasivat takaisin ihmettelemään huonoa vesitilannetta pinnan alta.

Kauempana näytti pohjoispäässä järveä olevan selkeästi syvempää, vesi tummeni ja kivikko katosi näkyvistä. Kiersimmekin järven taakse ja matkalla ihan pohjoispäästä Kai nosti ensimmäisen mittataimenen, tosin lihaa siinä näytti olevan niin vähän, että laskimme sen kasvamaan. Järven toisella puolella penkka oli nopeasti syvenevä ja näytti suorastaan lupaavalta, kellokin läheni iltapäivä kolmea. Muutamia heittoja sieltä täältä ja johan alkoi tapahtumaan, Joona heitti pitkän heiton keskelle järveä, antoi vieheen upota hetken ja lähti kelaamaan. Välitön isku ja kala koukussa. Nätti 50cm lähentelevä taimen! Ensimmäinen ruokakala sille illalle.

Jatkoin itsekin heittelyä ja pian koukutin kalan. Samoin Kai. Ja Joona. Kalaa tuntui olevan todella hyvin ja nälkäistä! Syönti yltyi aivan hurjaksi ja parhaimmillaan kalaa tuli tahtia yksi kala per heitto. Pinnassa suorastaan kuhisi kun tarjosimme viehettä veteen. Pian kuitenkin olimme edenneet lähes koko järven ympäri ja Kai päätti palata leiriin. Jäimme Joonan kanssa ottamaan vielä revanssin ensimmäiseltä penkalta ja sieltä vielä muutama tarttui, tämä oli enää hupia tässä vaiheessa ja päätimmekin myös palata leiriin suotta kaloja kiusaamasta. Ruokaa oli jälleen kahden hyvän taimenen muodossa. Illan erikoinen olikin todella erikoinen: tomaattinen nuudelilohikeitto tai jotain sellaista. Näkö ja koko oli jännää, maku erinomaista.

Iltaa myöten keli heikkeni ja katsottiin, että autollekin olisi enää muutamia kilometrejä matkaa viimeiselle päivälle. Rupesi hieman tiputtamaan vettä ja menimme teltaan makuupussien lämpöön katselemaan oviaukosta yllätykseksi osoittautunutta järveä. Oma mieleni oli hieman haikea, kohtahan reissu on taas paketissa. Samalla kuitenkin tunsin suurta kiitollisuutta hienosti onnistuneen matkan ansiosta ja olin onnellinen. Erämaassa onnellisuuden saavuttaminen on nimittäin hyvin helppoa.

Kello lähenteli noin kuutta ja tietynlainen tunnelma alkoi valtaamaan tilaa. Kukaan sitä ei ääneen sanonut, mutta mielessä haudottiin ajatusta palata jo samana iltana autolle. Pääsisi yötä myöten ajamaan, ei menisi viimeisenä päivänä aikataulut niin tiukalle. Joku sen ajatuksen puki lopulta sanoiksi ja lyhyen palaverin päätteeksi telttasulkeiset ja rinkat kasaan. Vaikka matka autolle oli kuoppainen ja kostea, päästiin sinne kuitenkin parissa tunnissa. Nokka Utsjoelle, missä kauppa oli vielä auki. Pikainen täydennys asiaankuuluvaa makeaa matkaevästä ja moottoria lämpimäksi dieselin voimalla. 30km Utsjoesta etelään Kai sitten kysyi, että missäs se poronsarvi on... Voi yhden kerran. Siellä se on parkkipaikalla. Siitä joku saa komean koristeen mukaansa. Menköön, vietävä.

--

Jälleen yhtä kokemusta rikkaampana tänne kirjoittelen. Erämaan taika, se on todellinen. Ei löydä ihminen muualta sellaista rauhaa, mitä luonnosta. Mukava on siellä ihmisen olla ja kulkea, kunhan muistaa kulkea niin, että se on yhtä mukavaa myös tulevaisuudessa. Vastuullinen kävijä jättää myös jälkeläisilleen kaiken tuon ihmeen koettavaksi samanlaisena, kuin on sen itse kokenut. Vaalikaa hyvät erätoverit tätä ihmettä, kuin se olisi viimeinen. Luonnosta löytyy kaikki se, mitä niin monelta nykyään puuttuu. Kiitokset hyvästä vaelluksesta ystävilleni Joonalle ja Kaille, olette lämpimästi tervetulleita jatkossakin seuraksi.