Minihiihtovaellus - Aakenus - Jatkoa
Päivät vierii eteenpäin ja työt haittaa harrastuksia, luonnossa on tullut käytyä mutta raportit uupuu.
Yritämpä nyt paketoida hiihtoreissun loppuun jonka jatkoa ei ole tullut ihan niin nopeasti kuin itse olisin itseltäni toivnut.
Heräilin riippumatosta kuusikon kätköistä, kuuden paikkeilla, hiljalleen valaistuvaan aamuun ja armottomaan kahvitukseen. Pienet laskelmat että köllisikö vielä tässä vai kömpisikö tuvalle takkatulen ja kahvipannun äärelle.
Ratkaisua ei tarvinnut kauaa odotella, joten siirryin laittamaan tulet alulle ja palasin sitten purkamaan maton puusta. Yö sujui leppoisasti armottomasta tuulesta ja kiristyneestä pakkasesta huolimatta, pientä harmitusta aiheutti kondensoitunut vesi TSI mallin leiripatjan takia. Kelikin oli kirkastunut oikein mallikkaaksi ja pakkanen tuntui laskevan kovaa vauhtia.
Palastelin kaikessa rauhassa ja köllöttelin tulen äärellä nauttien hetkestä. Pyörittelin päässä erinäisiä paluureittejä ja päädyin kokeilemaan illallista suunnitelmaa nousta Aakenuksen harjalle eilisiä jälkiä ja lakea pitkin hiihdellä kohti Totovaaraa. Päätöksen tehtyäni oli aika pestä kahvipannu ja pakata, pannu kourassa mökin nurkalla touhutessani kuulin takaa lähestyvän askeleita ja harmittelin mielessäni "Juuri sen kerran kun en jaksa kovin kauaksi lähteä pannua putsaamaan, paikalle pitää sattua muita kulkijoita". Hämmästys olikin melkoinen kun päätä kääntäessäni havaitsen kaksi poroa metrin päässä pällistelemässä. En tiedä kuka säikähti eniten kohtaamista, mutta veikkaan vahvasti että viimeistään paniikin omainen kiroamiseni säikäytti porot. Kuvankin kerkesin melkein nappaamaan.
Kuvaa Yllästä kohden, samasta paikkaa otettuna kuin edellispäivän sumukuva.
Noustessani tunturin kylkeä aurinko helli kulkijaa mutta kohtuu navakka tuuli motivoi pysymään liikkeessä, vähentäen intoa kuvata kaikkea ympäriltä. Ylemmäksi tullessa hanki muuttui koko ajan kovemmaksi ja viimein alkoi kantaa hiihtäjää vähän liiankin hyvin, sukset luistelivat joka suuntaan ja eteneminen painava rinkka selässä oli melkoisen huteraa vaappumista. Ajatuksiin alkoi väkisinkin hiipimään haaveet teräskanttisista vaellussuksista.
Harjalle päästyäni pidin pienen huili/kuvaustauon, ylleni ilmestyi yksinäinen korppi matkaani vartioimaan, yllättäen korppeja alkoi ilmestymään lisää ja parhaimmillaan yhdellä silmäyksellä näki neljätoista lintua virtauksissa leikittelemässä. Näkyvyys oli erinomainen ja sain luoda haikean silmäyksen horisonttiin, jonne Pallakset piirtyivät uljaasti. Haikeuden ja kaipuun aiheutti monien vuosien aikana kertyneet hyvät muistot Pallaksen maisemista perheen kanssa, mieli halajaa nuille huipuille ainiaan.
Jatkoin matkaani pitkin Aakenuksen selkää yhä kovemmin haaveillen tunturisuksista ja ottaen kuvia vähän mistä sattuu siinä toivossa että edes joku ruutu osuisi kohdalleen, ajatukseni katkaisee kuitenkin voimakas rasahdus joka kuuluu hangenkuoren läpi painuneesta sauvastani. Hetkeksi tuulen suhinan rikkoo voimakas epätoivoinen huudahdus nähdessäni oikeassa kädessäni roikkuvan Yokon sauvan lyhentyneen puolella metrillä.
Tämän tapahtuman jälkeen alkoi huumori loppumaan jopa minulta ja jouduin pakkaamaan kameran reppuun helpottamaan matkan tekoa. Kyltissä näkyvät 2.7 kilometriä Totovaaralle ovat hataran muistini mukaan kesäreitin mittoja, itselläni oli matkaa jäljellä vielä pari kilometriä puutonta huippua ja toinen mokoma latua pitkin. Kyllä nyt harmitti kovasti kehumani vaellussauvojen puuttuminen matkasta, niiden kanssa olisi ollut koko matka helpompi enkä olisi menettänyt hyviä sauvoja. Huipuilla sauvapuolena kulkeminen ei olllut merkittävästi vaikeampaa kuin eteneminen näillä suksilla ehjän sauvan kanssa, ongelmat alkoivatkin puurajaa lähestyttäessä kun pakkanen lauhtui nollan alle ja voiteistani hävisi kaikki pito.
Puurajalla noutaja tuli vastaan ja otti vastuun kuvaamisesta, keli tosin oli muuttunut jo niin lämpöiseksi ettei mitään kuvattavaa löytynyt joten lätkäistään julkisuuteen vielä onnellisesta meikäläisestä kevät hangilla yksi ruutu.
Tosiaan loppumatkasta suksi ei pitänyt yhtään joten jouduin aiheuttamaan suurta hämmennystä kanssakulkioille luistellessani puolellatoista sauvalla ihmeellisen värinen rinkka selässäni. Viimein tavoitin tutun ja turvallisen mobiilin ja matka kohti mökkiä elpyilemään alkoi vihdoinkin.
Varustespekulointia joudun lykkäämään vieläkin tuonnemmaksi kun alkaa muuten tulla tekstistä liiankin pitkä.
Yritämpä nyt paketoida hiihtoreissun loppuun jonka jatkoa ei ole tullut ihan niin nopeasti kuin itse olisin itseltäni toivnut.
Heräilin riippumatosta kuusikon kätköistä, kuuden paikkeilla, hiljalleen valaistuvaan aamuun ja armottomaan kahvitukseen. Pienet laskelmat että köllisikö vielä tässä vai kömpisikö tuvalle takkatulen ja kahvipannun äärelle.
Ratkaisua ei tarvinnut kauaa odotella, joten siirryin laittamaan tulet alulle ja palasin sitten purkamaan maton puusta. Yö sujui leppoisasti armottomasta tuulesta ja kiristyneestä pakkasesta huolimatta, pientä harmitusta aiheutti kondensoitunut vesi TSI mallin leiripatjan takia. Kelikin oli kirkastunut oikein mallikkaaksi ja pakkanen tuntui laskevan kovaa vauhtia.
Palastelin kaikessa rauhassa ja köllöttelin tulen äärellä nauttien hetkestä. Pyörittelin päässä erinäisiä paluureittejä ja päädyin kokeilemaan illallista suunnitelmaa nousta Aakenuksen harjalle eilisiä jälkiä ja lakea pitkin hiihdellä kohti Totovaaraa. Päätöksen tehtyäni oli aika pestä kahvipannu ja pakata, pannu kourassa mökin nurkalla touhutessani kuulin takaa lähestyvän askeleita ja harmittelin mielessäni "Juuri sen kerran kun en jaksa kovin kauaksi lähteä pannua putsaamaan, paikalle pitää sattua muita kulkijoita". Hämmästys olikin melkoinen kun päätä kääntäessäni havaitsen kaksi poroa metrin päässä pällistelemässä. En tiedä kuka säikähti eniten kohtaamista, mutta veikkaan vahvasti että viimeistään paniikin omainen kiroamiseni säikäytti porot. Kuvankin kerkesin melkein nappaamaan.
Noustessani tunturin kylkeä aurinko helli kulkijaa mutta kohtuu navakka tuuli motivoi pysymään liikkeessä, vähentäen intoa kuvata kaikkea ympäriltä. Ylemmäksi tullessa hanki muuttui koko ajan kovemmaksi ja viimein alkoi kantaa hiihtäjää vähän liiankin hyvin, sukset luistelivat joka suuntaan ja eteneminen painava rinkka selässä oli melkoisen huteraa vaappumista. Ajatuksiin alkoi väkisinkin hiipimään haaveet teräskanttisista vaellussuksista.
Harjalle päästyäni pidin pienen huili/kuvaustauon, ylleni ilmestyi yksinäinen korppi matkaani vartioimaan, yllättäen korppeja alkoi ilmestymään lisää ja parhaimmillaan yhdellä silmäyksellä näki neljätoista lintua virtauksissa leikittelemässä. Näkyvyys oli erinomainen ja sain luoda haikean silmäyksen horisonttiin, jonne Pallakset piirtyivät uljaasti. Haikeuden ja kaipuun aiheutti monien vuosien aikana kertyneet hyvät muistot Pallaksen maisemista perheen kanssa, mieli halajaa nuille huipuille ainiaan.
Jatkoin matkaani pitkin Aakenuksen selkää yhä kovemmin haaveillen tunturisuksista ja ottaen kuvia vähän mistä sattuu siinä toivossa että edes joku ruutu osuisi kohdalleen, ajatukseni katkaisee kuitenkin voimakas rasahdus joka kuuluu hangenkuoren läpi painuneesta sauvastani. Hetkeksi tuulen suhinan rikkoo voimakas epätoivoinen huudahdus nähdessäni oikeassa kädessäni roikkuvan Yokon sauvan lyhentyneen puolella metrillä.
Tosiaan loppumatkasta suksi ei pitänyt yhtään joten jouduin aiheuttamaan suurta hämmennystä kanssakulkioille luistellessani puolellatoista sauvalla ihmeellisen värinen rinkka selässäni. Viimein tavoitin tutun ja turvallisen mobiilin ja matka kohti mökkiä elpyilemään alkoi vihdoinkin.
Varustespekulointia joudun lykkäämään vieläkin tuonnemmaksi kun alkaa muuten tulla tekstistä liiankin pitkä.
Kommentit
Lähetä kommentti