Savotta 906

Käsivarren erämaa heinä-elokuu 2014

On aika taas talven kylmyyden keskelle tuoda kesää ja päivittää samalla talviunille vaipunutta blogia.

Tämänkertainen reissumme suunnittelu alkoi kahden hengen ajatuksesta hyökätä lappiin suurtuntureille maisemia katselemaan kalastusta unohtamatta.

Reissukohteena toissakesänä ollut Kaldoaivi ja uutena ehdokkaana oleva Käsivarren erämaa alkoivat painia ajatuksissa. Kaldoaivissa olisi tiedossa varmat kalapaikat, mutta käsivarren maisemat houkuttelisivat uusina kohteina. Mukaan aivoriiheen liittyivät Eetu, Olli, Juho ja Joona. Tällä porukalla lähdettäisiin lappiin ja Juholle se olisi ensimmäinen lapinvaellus.

Kesän lähestyessä valinta alkoi selkeytyä ja uutuudenviehätys sekä suurtunturien taika voittivat kaldoaivin kalavedet. Olisihan kalaa varmasti jollain tapaa tiedossa käsivarressakin, kuulemma.

Lopulta matka starttasi Juhon skodalla 28.7. kohti Kilpisjärveä, josta olisi tarkoitus jatkaa vielä Norjan puolelle, että päästäisiin Lossujärvelle suoraan hieman lyhyempää reittiä ja aikaa perilläoloon riittäisi enemmän.

Hieman reissua varjostivat Norjaan kohdistuneet terroriuhkat, joiden vuoksi meidänkin matkamme sai jännittäviä piirteitä, kun kaikilla osanottajilla ei passia ollut mukana ja vielä oli epäselvää, täytyisikö rajalla näyttää passia vai riittikö vain ajokortti.

Ajomatka meni leppoisasti ja pysähdyksiä oli sopivasti. Vaikka viiden aikuisen ahtaminen vaellusvarustusten kanssa sedan –mallin skodaan kuulostaa pahalta, auttoi kattoboksi muutaman rinkan nielemisessä ja näin penkeille ei tarvinnut lastata kuin ihmisiä. Takapenkin reunapaikoilla pakaralihaksia tuli treenattua hieman toispuoleisesti, mutta muuten matka sujui yllättävän rattoisasti.

Perille päästiin kuin päästiinkin, rajalla riittivät ajokortit ja kaikki pääsimme rajan ylitse Norjaan. Auto jätettiin Didnojohkan ja E8 –tien kohtaamispaikalle. Polku lähtisi seurailemaan Didnojohkaa ylöspäin kohti Lossujärveä.

Rinkat selkään ja menoksi siis, sakean sumun saattelemana. Polku löytyi helposti ja kartan ja kompassin avulla suunnistus sujui. Kännyköistä katosivat kentät jo muutaman sadan metrin jälkeen ja ne palaisivat vasta samassa kohtaa paluupäivänä yli viikon kuluttua.

Reitistä varoiteltiin, että polulta on helppo harhautua joen sivuhaaraan ja lähteä seuraamaan virheellisesti sitä. Melkein saman virheen mekin teimme, väsyneinä yön yli ajosta ja kahden suunnistajan voimin. Onneksi puolen tunnin aivotyöskentely tuotti tulosta ja emme kävelleet sataa metriä enempää harhaan.

Päivä alkoi tuntua päättymättömältä. Jatkuvaa nousua sankassa sumussa, näkyvyys 50-100 metriä ja maisemista tai maamerkeistä ei tietoakaan. Matka painoi nivelissä muutenkin ja vielä 15km kävely olisi Lossujärvelle autolta. Pian kuitenkin pääsimme kartalle kunnolla kun tulimme Didnojärven rantaan ja tiesimme, että matkaa ei olisi Lossullekaan enää pitkälti.

Raja toimii tuossa kohtaa myös vedenjakajana, jonka huomasimme hauskasti sumun täydellisenä häviämisenä kuin seinään ja sinitaivaan kirkastuessa ylle. Rajan ylitettyämme etsimme nopeasti tasaisen leiripaikan Lossun rannalta ja rupesimme kasailemaan telttoja. Tuvalla näytti olevan väkeä, joten jäimme suosiolla järven koillispäätyyn.

Kalastusluvatkin astuisivat Suomen puolella voimaan, joten vavat piti viritellä iskuun. Ennen muita toimia kuitenkin väsynyt porukka oikaisi itsensä retkipatjoille. Olihan autolla saavuttu päämäärään klo 7 aikaan aamulla ja aloitettu heti vaellus, joka päättyi klo 14-15 välillä Lossujärven rannalle. Nyt unet maistuisivat varmasti, olo oli sen verran sekava jo.

Heräsin pieneen vesisateeseen ja kiire tuli viritellä tarppi kamojen päälle. Tuulikin oli hieman yltynyt ja se heitteli satunnaisia sumunkikkareita Norjan puolelta Lossulle. Välillä järven rantaan asti ei meinannut nähdä ja välillä taas aurinko paistoi kirkkaana, melko epätodellinen hetki.

Mieli ja ruumis oli levon ja ruuan myötä virkistynyt ja käsi syyhysi jo koettamaan ensimmäisiä heittoja Lossun rannalle. Olin uusinut kalastusvapani tälle vuodelle Shimanon Yasei –sarjan Trout River –malliin, ja se ei ainakaan vähentänyt kalastushimoja.

Järvi osoittautui melko kalaisaksi, mutta saalis jäi kooltaan pieneksi: 10-30cm rautuja näille maisemille tyypillisesti. Jokunen pieni taimen seassa. Yksi rautu siltä illalta otettiin pannulle maistiaisiksi.

Seuraavana päivänä matkan oli määrä jatkua Urtasjokea alaspäin, sitä samalla kalastellen. Joki oli kuitenkin todella kuiva ja saaliiksi siitä saatiin vain pienikokoista rautua. Kalaa ei sinä päivänä syöty. Sää oli lämmin ja aurinkoinen ja vaellus tuntui aivan juhlalta. Hyvä leiripaikka löytyi Gussallin kupeesta, jossa saimme telttoja hieman tuulensuojaan kumpujen väliin. Lähistöllä oli myös lupaavia lampia, joita piti illan koitteessa heitellä lävitse, melkein tuloksetta. Muutama 20-30cm rautu niistä saatiin, muttei sen kummempaa.

Kolmas päivä johti meitä ylärinteeseen, tarkoituksena kiertää Govddosgaisi ja päätyä Pitsusjärven pohjoisrannalle. Sinne lähdettiinkin ja lämpötila laski tehokkaasti ylöspäin noustessa. Päästyämme tunturien välissä olevaan solaan, löysimme jäätiköitä ja lumikinoksia, niitä ja pieniä järviä seurailimme reittiä Govddosgaisin ympäri. Matkalla kalastelimme järviä ja muutamia pieniä rautuja taas otti onkeen, mutta ei niistä soppaan asti ollut. Ruuat tehtiin kylmissä ja tuulisissa olosuhteissa nimettömän lammen rannalla, lammessa oli pieni kalliosaari.

Jatkoimme matkaa jokivartta alaspäin ja matkalla tutkimme komean putouksen, jonka alla pääsimme kuvaamaan veden alla parveilevia rautuja. Vesi oli kristallinkirkasta ja kalat näkyivät hyvin. Ilma lämpeni jälleen ja maisemat olivat kuin elokuvista. Leiripaikkakin löytyi hienolta tasangolta hieman pitsusjärveltä luoteeseen, oli meillä siinä oma poreallaskin.

Neljäs päivä johdatteli meitä Pitsusjärven länsirantaa taas etelään kohti Pitsusköngästä ja Vuomakasjärveä, jonka länsipäätyyn ajattelimme jäädä leiriin. Ensimmäisen kerran reissulla hyttysiä alkoi olla riesaksi asti, tähän asti niitä ei juuri ollut näkynyt.

Pitsusköngäs pysäytti ihmettelmään pidemmäksikin aikaa ja hieman myös jäi aikaa naureskella Haltin valtatien kulkijoille, joita näytti siihen aikaan riittävän, onneksi olimme putouksen toisella puolen. Emme olisi jaksaneet jatkuvia “Haltilta tulossa?”-kysymyksiä. Ei, emme olleet Haltilta tulossa.

Pääsimme rajavartiolaitoksen ja poliisin kämpille, joista jatkoimme matkaa vielä aivan jokivarteen ja leiriydyimme siihen. Tässä olisi oiva paikka pitää leiriä pari päivää, pitää vaelluksesta samalla hieman lepoa ja käydä vapojen kanssa alajuoksulla onnea koittamassa. Illalla kalastettiinkin Vuomakasjärven länsipäätyä ja jokivartta tehokkaasti, elämääkin siellä oli, mutta jälleen suuremmat kalat jäivät haaveeksi.

Viidentenä päivänä pakkasimme vain pienet päivätarvikkeet mukaan ja lähdimme tosissaan yrittämään kalaruokaa illaksi. Matka johdatteli Vuomakasjärven vieritse Vuomakasjoelle, josta löysimme upean könkään ja ylityskohdan Haltin valloittajille, eikä vastaantulijoilta voinut täälläkään välttyä. Onneksi matka oli suurimman osan jo uuvuttanut sanattomaksi.

Vuomakasjoessa olleen könkään alta sitten riemu repesi kun vaivaiskoivuakin alkoi jo kasvaa joen pientareilla. Pientä lippaa vaan uittamaan ja eihän siinä kauaakaan mennyt kun Joona taisi ensimmäisen harrin napata. Ei aivan mittakala muistaakseni, mutta hyvä alku ja lupaus mahdollisesta. Muutama sopiva kohta joesta sitten löytyikin, jotka suorastaan kuhisivat elämää harjusten osalta ja sieltäpä saatiin 5 tai 6 kunnon mittaharjusta mukaan otettaviksi. Illalla syötiin hyvin.

Kuudes päivä alkoi johdattelemaan jo takaisin kohti Lossujärveä, jälleen ylämäkeä ja jokivartta pitkin. Kalastelimme saamatta taas pikkurautua kummempaa. Niitä täällä riitti, jopa niin paljon, että ovat varmasti kääpiöityneet ravinnon puutteessa.

Matka järvelle sujui joutuisasti ja maisemat keräsivät katseita toden teolla. Urtaspahtan jylhät rinteet reunustivat matkaa ja olo oli taas epätodellinen. Sää suosi toden teolla ja seurassakaan ei ollut valittamista. Urtashotellissakin poikkesimme matkan varrella, mutta majoitustilanne oli viidelle epäsuosiollinen.

Lopulta pääsimme taas Lossujärvelle, toiveena vallata tupa ja kuivatella siellä vaatteet ja ummistaa silmät lopulta lavereille. No eihän siinä kauaa keretty kukkoilla tunkiolla kun tuvalle saapui vanhempaa väkeä samat toiveet mielessä. Herrasmiehinä väistyimme tuvalta, vaikka sopu olisi kuulemma sijaa antanutkin. Kaipasimme kuitenkin ennemmin rauhaa ja omaa reviiriä, jossa puuhastella.

Päädyimme liki samaan paikkaan, kuin ensimmäisenäkin päivänä, tällä kertaa vaan hieman kylmemmissä olosuhteissa. Järvi oli edelleen hiljainen, eikä kalaa tullut senkään vertaa.

Tässä kohtaa huomasimme, että aikaa olisi vielä pari päivää, ja keskustelua käytiin, jäädäkö vielä yhdeksi päiväksi tunturiin vai jatkaako jo autolle ja kohti kotia. Parin kaverin työpaineet ja omat jatkosuunnitelmat kannattivat ajatusta autolle menosta ja rauhallisesta paluusta arkeen, Olli ja Eetu olisivat mielellään vielä jääneetkin, samoin varmasti moni muu jos aikaa olisi ollut.

Näinpä seitsämäntenä päivänä matka autolle alkoi, vauhti huimasi päätä ja kilometrejä nieltiin oikein urakalla, liekö alamäki helpottanut matkantekoa ja maisematkin olivat aivan uudet kun sumua ei tällä kertaa ollut. Autolle tultiin yllättävän nopeasti ja vauhdilla oli myös hintansa: Luottokengistäni Haixin vaelluskengistä oli jalan kaaren kohdalta pohjakumi alkanut irtoamaan. Kova vauhti raskaassa lastissa alamäkeen oli pohjille liikaa. Onneksi ei mitään korjaamatonta. Tätä kirjoittaessani ovat pohjat jälleen kiinni ja kengät käytössä.

Lopuksi kiitos matkaseuralle ja pisteet Juholle ensimmäisen vaelluksen selättämisestä kunnialla, vaikka paikkana suurtunturit eivät siihen ole mikään helpoin lähtökohta.

Suurempi porukka tuo reissuun omat haasteensa, mutta jos porukan henki on hyvä ja juttu luistaa niin ei ongelmia tule.

Paluumatkan keskiyön komediashow youtubesta jäi mieleeni, muuta en ajomatkasta juuri muistakaan.